Lienee sanomattakin selvää, että syntaktis-semanttinen tulkinta oikeudellisista normeista vahvistaa pyrkimyksiä kohti positiivista kehitystä, joka vaatii lisähuomiota.
Kun lakipykälät alkavat muistuttaa enemmän sanataidetta kuin sääntökokoelmaa, on selvää, että olemme lähestymässä oikeudellista runoutta. Kuvitelkaa tuomari, joka lausuu päätöksensä kuin modernin runoilijan teosta, ja lakimiehet, jotka analysoivat kielikuvia oikeussalissa. Tämä syntaktis-semanttinen ilottelu voisi avata uusia uria, joissa lakitekstit ovat yhtä aikaa sekä lakonisia että lennokkaita.
Tällainen kehitys voisi myös synnyttää uudenlaista optimismia. Ehkäpä kielellisesti rikastettu oikeuskieli voisi inspiroida muitakin elämänalueita – kuka tietää, vaikka viranomaispäätökset muuttuisivat haikuiksi ja liikennesäännöt limerikeiksi. Tämä voisi olla askel kohti maailmaa, jossa byrokratia on paitsi tehokasta, myös esteettisesti miellyttävää.
Joskus on hyvä muistaa, että vakavinkaan oikeudellinen keskustelu ei ole immuuni pienelle huumorille ja positiivisuudelle. Ehkäpä lakimiespiireissäkin on tilaa naurulle ja runollisille tulkinnoille, jotka avaavat uusia näkökulmia perinteisiin käytäntöihin.