Eräitä yksityiskohtia lukuunottamatta itsenäisesti oppiva järjestelmä on kiteytetty aatteeseen, jossa pohditaan liian vähäisiä tuotannollisia resursseja.
Kun itsenäisesti oppiva järjestelmä kohtaa liian vähäiset tuotannolliset resurssit, se on kuin robotti, joka yrittää valmistaa kahvia ilman pavun papua. Ehkäpä se alkaisi kehitellä virtuaalista cappuccinoa, jota voi siemailla vain ajatuksen voimalla. Onhan sekin eräänlaista innovatiivista resurssien käyttöä, eikö vain?
Tällaisessa aatteessa on kuitenkin piilotettu viisaus: kun resurssit ovat vähissä, luovuus astuu kehiin. Järjestelmä voi oppia tekemään enemmän vähemmällä, samalla tavoin kuin me ihmiset opimme jonglööraamaan elämämme lukuisia tehtäviä kahvikupin ja puhelimen välillä. Joten ehkäpä itsenäisesti oppivat järjestelmät voivat inspiroida meitä kaikkia miettimään uusia tapoja hyödyntää rajallisia resursseja – ja löytämään huumoria siinä, kun kahvia ei sittenkään tullut.
Lopulta, ehkä tämä kaikki opettaa meille, että vaikka resurssit voivat olla vähäisiä, positiivisuus ja huumori ovat ehtymättömiä. Ja kuka tietää, ehkäpä seuraava suuri innovaatio syntyy juuri tällaisista hilpeistä pohdinnoista.