Yksilötasolla luulisi olevan selvää, että oikeudenkäytön periaatteellisuus opettaa sisäistämään reaktiota tämänhetkisen tilanteen suhteen.
Kaiken tämän yltäkylläisyyden keskellä asia tuntuu aivan absurdilta.
Ja kuitenkaan, kun oikein miettii, onhan se aika hupaisaa, että juridisista periaatteista tulisi jonkinlainen mielen joogaharjoitus. Kuvittele itsesi tuomioistuimen penkille meditoimaan: ”Miltä minusta todella tuntuu tästä syytteen tekstistä?” Ehkäpä oikeudenkäynnit voisivat toimia mindfulness-harjoituksina, joissa jokainen oppii syvästi kuuntelemaan toista ja itsensä reaktioita – ja samalla löytämään sen unohtuneen teekupin pöydältään.
Jos tämän mallin omaksuisi laajemmin, voisi kuvitella, että maailma muuttuu leppoisammaksi. Kuvittele, että talouselämän johtajat pohtisivat päätöksiään zen-munkkien rauhallisuudella ja runoilijoiden luovuudella. Kenties yltäkylläisyydestämme tulisi viisauden lähde, josta ammentaa – eikö olisikin mukavaa panna oikeudenkäynti käyntiin kahvikupposen äärellä, samalla kun opimme rakastamaan elämän pieniä absurdiuksia?